Luihin ja ytimiin 1:Kirjoita lapsuudenperheestäsi - lapsellisella äänellä

Luin taas Natalie Goldbergin kirjan Luihin ja ytimiin - ties monennenko kerran. Oikeastaan sitä ei voi edes lukea loppuun, se on prosessi. Jokainen lukukerta tuo uusia ajatuksia ja ideoita. Tekstistä nousee muuta tärkeämmäksi juuri se kohta, jonka haluat huomata nyt, joka on tärkeä juuri nyt.

Tällä lukukierroksella tärkeitä asioita oli monta - postauksen otsikostakin sen huomaa: Luihin ja ytimiin 1. Aion siis palata tähän teemaan jatkossakin, mutta jos aihe ei kiinnosta, olen tehnyt sen välttämisen teille hyvät toistaiseksi vähäiset seuraajani ja lukijani, siis määrälliseti vähäiset, helpoksi.

Tämä kohta tuntuu nyt minusta erityisen merkitsevältä ja muistettavalta:

Kirjoittaminen on syvästi merkitsevää. Se on syvintä mitä tiedän. Tämä, ei mikään muu, on elämäntapani kaikki elämäni päivät. Tämä on muistettava, uudestaan ja uudestaan.

Natalie Goldberg

En ole koskaan julkistanut yhtäkään harjoitustekstinä kirjoittamaani tekstiä muualla kuin kirjoittajaryhmissä. En siis tällä tavalla blogissa tai muualla niin kuin aion nyt tehdä. Harjoitus, jossa Goldberg pyytää kirjoittamaan lapsuudenperheestä lapsekkaalla kielellä sytytti heti, ja teksti syntyi mielessäni ennen kuin ehdin ottaa kynää ja paperia esille.

Tässä se nyt on:

Villapaitapaita

Mie piän issää polvitaipeista kiinni. Roikun sen jaloissa. Se taputtaa toisella käellä päätä ja kiskoo toisella ravattia löysemmälle. Sillä on villpaitapaita päällä. Villapaitapaiat on niitä, jokka äiti laittaa vaatekomeron vasempaan päähän, oikeassa on pukupaiat. Villapaitapaista tullee villapaitapaita sitte ko isä on käyttänyt sitä puvun kanssa kauan.
Isä ruukaa sekottaa villapaitapaiat ja pukupaiat keskenään ja äiti kyssyä siltä, että eikö se erota vasenta ja oikeaa, iso mies.
- Älä välitä, en miekään erota, mie ruukaan sanoa isälle ko se on taas sekottanu ne paiat ja vasemman ja oikean.
Tännään isällä on siis villapaitapaita ja sen päällä metänvihreä villapaita, jossa on kyynärpäissä ruskeat nahkapaikat. Villapaita on äitin kutoma, eikä sitä voi pessä, jos äiti ei ensin pura nahkapaikkoja poies.
Sillon ko isällä on villapaitapaita, villapaita ja ravatti, se ollu verstaalla koko päivän; piirustellu lasipulloista ja pitkulaisista säiliöistä ottamallaan mustalla, vihreällä, ruskealla tai millä vain värillä karttoja, että ihmiset tietää minkälaisen palan maata ne omistaa. Tai haluaapi omistaa. Tai purkanu kertyneitä paperinippuja, huitassu äkkiä nimensä alle ko se ei oikein tykkää siittä hommasta.
Verstaspäivinä isä on ussein väsyneempi ko kokkouspäivinä, ko se on saanu ajjaa paikasta toiseen ja pysähtyä välillä kaffilla taloissa ja porista emäntien kanssa.

Mainos

- Pittää ottaa päiväettonet, isä nyt sannooki, nostaa mut käsivarret suorina korkealle päänsä päälle ja laskee varovasti lattialle.
Isä mennee olohuoneen taikasohvalle pötkölleen - sille sinapinväriselle, jonka se oli ostanu, ko se on niin komea. Taikasohvalla unneen uppoaa heti. Isän suusta kuuluu jo tasanen pyyh pyyh pyyh, joka muuttuu välillä kröhinäksi ja loppuu kraapinaan niin ko raktorin kauha viistäis maata ja sitte tökkäis siihen.
Istun sinapinvärisessä nojatuolissa oottamassa issää. Mie olen oottanu sitä jo koko iltapäivän, monta tuntia. Emmie oikeasti tiä montako, ko mie en ossaa vielä oikein hyvin kelloa.
Isän silmälasit valluu poskelle ja mie hiivin nostammaan ne sohvapöyälle, kolautan niitä ihan vähän pöytää vasten ja pysähyn kuuntelemmaan. Krauh!
En jaksa ennää istua sohvatuolissa. Menen valkosen kirjahyllyn etteen plyyssimatolle makkaamaan ja otan yhen Pienen taidekirjaston nitteen kätteeni. Sen kannessa on pitkäkaulanen nainen ja samanlaisia siellä sisälläkki on. Kirjaa pittää selata varovasti, ettei sivut irtoa. Enkä mie muutenkaan nyt malta. Odotuksen kihinä vaeltaa varpaista päänahkaan.
Menen isän tykö ja tuijotan sitä naamaan. Nyt sen ääni muuttuu, se kuorsaa lujempaa ja mie tiän, mitä kohta tapahtuu, ja mun damaskijalat töpöttää korkkimattoa vasten. Haluaisin juosta karkuun enkä kuitenkaan halua.
Yhtäkkiä isä pyöräyttää käet mun ympärille ja mahansa päälle. Mie kiljun ja isä kutittaa eikä se lopeta ennenko äiti tillee ovelle.
- Mitä te taas, se ärähtää ja isä lopettaa ja ko äiti on menny pois, se jatkaa vielä vähän.
- Mitäs jos lähettäis tallille? se sitte viskaa mun korvaan.
- Lähetään vaan, mutta ensin pittää syyä, mie viskaan takasin, ja äiti huutaa että herrasväki on hyvä, ruoka on pöyässä.
- Kahvi on kupissa, isä vastaa ja äiti sannoo, ettei tommosia lasten kuullen ja mie tirskun.
Äiti jakkaa kaikille lautasille pottumuusia ja jauhelihapihvin. Isälle kaksi, mutta mulle enemmän porkkanaraastetta.
- Otat sitte tytön mukaasi, että tässä saa olle edes siunaaman hetken rauhassa, äiti sanoo meille ja korjaa jo astioita kiillottomaksi hinkatulle tiskipöyälle.