Kerrataanpa kuitenkin ensin kirjan teemaa. Seitsemäs rauhan kevät sijoittuu ajallisesti 1950-luvulle, vuosikymmenen ensimmäiseen talveen, aikaan jolloin Virosta rakennettiin neuvostomaata. Kirja kuvaa vain lyhyttä jaksoa Viron historiassa, mutta siinä on ennakoitu taitavasti myös tulevaa.
Ympäröivää maailmaa katsellaan 5-vuotiaan tytön silmin. Ne näkevät monenlaisia uhan ja pelon aiheita, todellisia ja kuviteltuja. On sipinää ja supinaa, tyhjilleen jääneitä asumuksia, kadonneita ihmisiä sekä niitä, jotka elävät metsissä ja joita tuskin uskalletaan mainita ääneen.
On vanha aika, jota edustaa isoäiti, ja uusi aika, jonka tuulahduksen kojeisiin, laitteisiin ja omenapuihin hurahtanut isä kuljettaa mukanaan kaukaisilta kolhooseilta tullessaan. Radio ja moottoripyörä ovat konkreettisia esimerkkejä isän ajatusmaailmasta, mutta myös omenapuun siemenet.
Ja kun muut jo ovat siirtyneet uuteen aikaan, isä onkin se joka ei pysty päästämään irti menneestä, siitymään eteenpäin.
Vain isä ei huomaa mitään. Niin kauan kuin hänellä on moottoreita korjattavana ja omenapuita oksastettavana hän ei katso ympärilleen. Hän ei usko, että moottorit haluaisivat sysätä omenapuut syrjään, ja jakaa molemmille bensiiniä ja vettä, pelkoa ja rakkautta.
Neuvostovallan juurtumista Viroon kuvaillaan absurdien tapahtumien kautta; isoäiti uhkaillaan tarttumaan aseeseen ja vartioimaan sen kanssa karanteenissa olevaa kolhoosin navettaa. Lehdessä kirjoitetaan ihmisten asuintalojen siirtämisestä kolhoosin alueelle, mutta suuri siirtohanke tyssää käytännön ongelmiin ennen kuin se on saatu edes kunnolla käyntiin, ja vaipuu unohduksiin. Kirjan päähenkilön äiti saa "tuttavalta" luovutustodistuksen, jonka mukaan hän on myynyt valtiolle parkitsemattoman siannahan.
Tapahtumaa kuvataan näin:
Äidin piti saada häneltä todistus, että hän on myynyt valtiolle parkitsemattoman siannahan. Heino oli tuttava, äiti sai tuttavan kauppaa siannahan luovutustodistuksen. Kuka nyt sikaa nylkemään!
Kirjasta jäi tälläkin lukukerralla voimakkaana mieleen lapsen näkökulman loistava käyttäminen. Hyvin voimakastahtoisen ja usein myös hyvin turhautuneen lapsen, vihakin mainitaan toistuvasti.
Myös muut kirjan henkilöt ovat voimakkaita ja mieleenjääviä, ainoastaan tytön äiti tuntuu jotenkin läpinäkyvältä tai varjomaiselta, ehkäpä siksi, että elää arkeaan vanhan ja uuden välissä jotenkin oman persoonansa kadottaneena.
Kirjan kielen rikkaus ja runollisuus viehättävät aina kielikuvineen, jännittävine sanavalintoineen sekä loruineen ja loitsuineen, joihin pieni tyttö hädän ja pelon hetkellä suojautuu. Neuvostoaatetta kuljettavat iskulauseet taas tuovat tyttöön puhtia ja herättävät toiveita luvassa olevasta uudesta ja erilaisesta, mistä tahansa mikä pistäisi vauhtia pysähtyneisyyden ilmapiiriin.
Tällä kertaa kirjan lukeminen tuntui raskaalta, mielen valtaava pusikko hämärältä ja läpitunkemattomalta. Tämä on silti kirja, joka pitäisi lukea joka vuosi uudelleen, samoin kuin muutkin Viivi Luikin kirjat.
Seitsemännessä rauhan keväässä on paljon hienoja kohtia, mutta nyt nostan niistä esille kirjan loppupuolen kohdan, joka valaisee upeasti sitä, kuinka toisaalta pieni tyttö, toisaalta jo aikuinen nainen katsoo vielä kerran lapsuutensa maisemaa:
Kopun metsien perukoilla liikkuu tänäkin talvena ikuinen aurinko. Se on lähettänyt viestinsä ja ottaa vallan parin kuukauden päästä, antaa meille taas toivoa ja läpivalaisee meidät.
Vielä voin kerran katsoa takaisin, työntää oksat edestä ja nähdä, miten ankaran yskänpuuskan vaivaama isoäiti vetää henkeä, istuu kelkassa ja silittää Tommin päätä.
Seitsemäs rauhan kevät ei ehkä sovi niille lukijoille, jotka osottavat kirjalta selkeää juonta, tarkkaa historian kuvausta tai viihtyvät vauhdikkaiden käänteiden ja dialogien ilotulitusta. Toisaalta, mukavuusalueen ulkopuolelle jne...
Viivi Luik on vuonna 1946 syntynyt virolainen kirjailija.
Hän on julkaissut useita runokokoelmia, lastenrunoja, nuortenkirjoja ja pienoisromaanin.
Seitsemäs rauhan kevät on hänen ensimmäinen laaja proosateoksensa. Ilmestyessään Virossa vuonna 1985, kirjaa kiiteltiin parhaaksi 1980-luvun romaaniksi.
Seitsemännen rauhan kevään jälkeen Luik on julkaissut kaksi proosateosta, Historian kauneuden ja Varjoteatterin.
Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät
Tammi 1986
247 s.
Suomentaja Eva Lille
Omasta hyllystä
💚💚💚💚💚
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti