Terveisiä Pienten enkelten kirkon pihamaalta: Kuivatut aprikoosit

Vamos 25.4.2018

Täytyyhän minun laittaa todisteeksi vähän tekstiä siitä, että kyllä täällä kirjoittajakurssilla tosiaan kirjoitellaan. Tämä syntyi tänään Asematosin kirkon pihalla.

Viimeistelyhommat teimme yhdessä kesäkissani kanssa näissä maisemissa majani pihamaalla.

Aprikoosipuut reunustavat Asematosin, Pienten enkelten kirkon piha-aukiota. Puissa ei ole vielä kypsiä hedelmiä, vain vihreitä pallukoita, mutta minulla on Vamosin minimarketista ostamani rasiallinen. Hankin ne evääksi tietämättä, että päätyisin niiden kanssa juuri tänne, tähän paikkaan.

Rakastin lapsena kuivattuja aprikooseja. Tuoreista en edes tiennyt, vain omenista, jotka nekään eivät juuri viihtyneet Siperiassa. Appelsiineista äiti puristi meille pimeimpään aikaan aamuksi snapsilasillisen terveellistä mehua. Lasi odotti talvisina kouluaamuina maitomukin ja lauantaimakkaraleivän vieressä.

Minulle joulun tuoksu syntyy yhä mandariineista. Niitä tuli joulukuussa Haaparannan kauppoihin. Mandariinit olivat kalliita, mutta niitä sai silti syödä silloin useamman kuin yhden.

Joissakin asioissa äiti ymmärsi minua. Monet niistä liittyivät ruokaan; hernekeittoa, maksakastiketta tai veripattua ei tarvinnut kuin maistaa, ja kun tulin talvisena iltapäivänä pulkkamäestä, luistelemasta tai leikkimästä potkurijunaa, hän kaatoi syvälle lautaselle lämmintä maitoa ja upotti siihen kuivahtaneet pullaviipaleet. Pullamössöä.

Hän antoi minun riipiä puristamiensa sitruunoiden sisuksista jäljelle jääneen hedelmälihan ja kaapia taikinakulhosta sen mitä reunoilla vielä oli. Joskus taikinaa oli enemmän kuin olin osannut odottaa, ja minusta tuntui kuin äiti olisi hymyillyt hämmästyneelle ilmeelleni. Olin näkevinäni hänen kasvoillaan saman tyttöaikaisen hymyn, joka hänellä oli loimukoivuisen liinavaatekaapin päälle nostetussa valokuvassa. Viipyilevän, piilotetun, en punattuhuulista ja tehokasta niin kuin viereisessä hääkuvassa tai silloin, kun hän on lähdössä pikabingoon, kummitädille tai näyteikkunaostoksille.

Sitten vielä tämä aprikoosijuttu. Äiti osti aina sekahedelmäsoppaa varten paitsi pussillisen sekahedelmiä myös paketillisen aprikooseja. Ennen kuin hän laittoi sekahedelmät veteen pehmenemään, hän erotteli lähes kaikki aprikoosit minulle.

-          Ei niitä tarvitse kerralla syödä, hän muistutti.

En olisi syönytkään, sillä korvan muotoiset, lähes ruosteen väriset hedelmät olivat niin kauniita, että niitä piti katsella ja pyöritellä käsissä niin pitkään, että kämmenet lähes liimautuivat yhteen.

Sitten loppuivat hernekeitot, maksakastikkeet ja veripaltut, appelsiinimehut, taikinakulhot, katetut pöydät, kaikki se, mitä olin tottunut ajattelemaan kotiin kuuluvaksi. Se, mikä oli niin itsestään selvää, ettei sitä oikeastaan tarvinnut ajatella.

Yhtenä päivänä kun säntäsin keittiön ovesta kysyäkseni mitä me tänään syödään, äiti vain seisoi jääkaapin edessä ja nojasi kalpeaa käsivarttaan sen metalliseen oveen. Hän itki. Hän ei kyennyt avaamaan jääkaapin ovea, ei kattamaan pöytää, ei edes menemään omin jaloin viereisen ruokahuoneen sohvalle lepäämään.

-          Äiti on vaan vähän väsynyt, isä kertoi, kun ajoimme äitiä katsomaan, ensin Kemin sairaalaan, sitten Oulun keskusmielisairaalaan.

Aina vain väsynyt.

Siihen loppuivat myös aprikoosit, ja kun joskus ostin niitä, ne muistuttivat koirille syötettäviä siankorvia, ja jäivät puoliksi suljetussa paketissa kuivumaan ruokakaapin perukoille.

Nyt avaan evääksi ostamani rasian. Sen päällä on tuoreuden takuuna kaksi kantta, nostettava ja revittävä. Rasiassa olevat aprikoosit ovat vaaleampia kuin muistin, pehmeämpiä, mutta yhtä tahmeita. Kun nostan yhden niistä katsoakseni sitä aurinkoa vasten, se tuo mieleeni raollaan olevat huulet. Ne ovat kuin äidin tyttöaikaisesta valokuvasta, jota suojannut lasi on vuosien mittaan rikkoutunut ja sirpaleetkin hävinneet.

Pienten enkelten kirkossa painan kaksi tuohusta hiekkapetiin. Joku on jättänyt viereiselle kivihyllylle sytkärin. Puristan silmäni kiinni ja painan, vaikka kaasusytyttimen käyttö on aina pelottanut minua. Liekki tarttuu toisen tuohuksen sydämeen. Puristan taas silmäni kiinni, painan. Siinä ne nyt palavat rinta rinnan.

Ehkä äidillä ei enää ole mitään sitä vastaan, että muistan häntäkin vääräuskoisten pyhäkössä.

Paperikaupoista ja muistikirjoista - kaiholla

Kampaajalla käyminen on paitsi välttämättömyys myös ylellisyyttä, ainakin minulle ja ainakin siinä kampaamossa, jota käytän. Hiuksia leikattaessa syntyy hyviä keskusteluja ja väri päässä kahvia nauttiessa voi selata lehtiä, joita ei muuten tulisi selattua.

Viime viikon kampaamokäynti osui nappiin. Tuoreimmassa Eevassa katseeni kiinnittyi Hannu-Pekka Björmanin kolumniin Lauseet muistikirjoissa.

Enpä ole koskaan lukenut yhtä kaunista muistikirjoja tai paperikauppoja käsittelevää tekstiä. Ehkä en ole lukenut aiheesta koskaan, vaikka aivolohkojen poimuista mieleeni tunkeekin nyt joku Paul Austerin teoksista, jossa mies osti paperikaupasta kaikki tietynnäköiset muistikirjat. Enempää en muista, olisi siis pitänyt kirjata muistikirjaan.

Björman kuvailee ensin kauneinta omistamaansa muistikirjaa sekä pientä venetsialaista paperikauppaa, josta on sen ostanut.

"Tiedättehän sellaisen vanhan paperikaupan, jonka hyllyt ovat tummaa puuta ja joka tuoksuu musteelta ja paperilta ja jonka ovessa oleva kello helähtää, kun sinne astuu sisään? Aurinkoisena päivänä ikkunasta lankeavassa valossa tanssivat miljoonat pölyhiukkaset, ja sateisena päivänä kaikki kaupassa olevat kynät ja muistikirjat ja erilaatuiset paperit muistuttavat menneestä maailmasta, joka oli kaunis ja hiljainen kuin kirjan väliin unohtunut syksyinen puunlehti."

Jaan Hannu-Pekka Björmanin ihastuksen vanhanaikaisiin paperikauppoihin ja totta kai myös viehättäviin kirjakauppoihin ja antikvariaatteihin. Olen jopa pyörittänyt sellaista aikani, ja lähes yhtä tärkeä kuin kirjavalikoiman koostumus minulle oli kaupan esteettisyys. Tuota kauppaa ei enää ole, mutta se elää silti minussa. Suosikkipaikkani syntymäkaupungissani oli sekin kirja- ja paperikauppa, eikä sitäkään ole enää kuin muistoissa.

Avelan kirjakauppa sijaitsi vanhassa pitkän muotoisessa puutalossa. Sitä pitäneet Avelan sisarukset asuivat samassa pihapiirissä toisessa puurakennuksessa.

Kirjakauppa muodostui kolmesta huoneesta, tai niihin asiakkailla ainakin oli pääsy. Kun ovi tulijan takana oli sulkeutunut ja tiukuset helähtäneet, noustiin portaita neliön muotoiseen huoneeseen, jota reunustivat pitkät tiskit, yhdellä niistä kassakone. Niiden takana oli yhtä pitkät, kattoon asti ulottuvat kirjahyllyt.

Ulko-ovesta heti oikealle oli kapea huone, sen keskellä näytepöytä kirjoineen ja takaseinällä sielläkin kattoon asti ulottuva kirjahylly. Talon ulkoseinässä oli ikkunarivi, joka valaisi muuten salaperäiseltä tuntuvan aikuisten kirjoja sisältävän osaston.

Näyteikkunoista osa oli omistettu kirjoille, mutta yhdessä oli niitä minun pikkutyttönä havittelemiani paperikauppatuotteita; uutuuspaperinukkeja sekä kiilto-, ompelu- ja siirtokuvia. Siitä tarkistin aina kauppaan mennessäni, löytyisikö sisältä jokin ihanuus, jota minulla ei vielä ollut.

Askartelu- ja paperitaritavaroita pidettiin perimmäisessä, isossa ja ikkunattomassa huoneessa. Siellä oli lipasto, jonka kapeista laatikoista löytyi juuri noita mainitsemiani sen ajan lasten ihanuuksia.

Samoihin aikoihin kun aloittelin lukiota, paikkakunnalle tuli valoisa ja moderni Suomalainen kirjakauppa. Monet lukiolaiset luopuivat Avelan kirjakauppaan avatusta tilistä - arkistokortti, johon ostokset merkattiin ja maksettiin sitten kerran kuussa - ja siirtyivät suomalaisen asiakkaiksi. Sinnettilin hetken vastaan, mutta virta vei.

En tiedä missä vaiheessa Avelan kirjakauppa sulki lopullisesti ovensa. Olin silloin jo toisella paikkakunnalla. Olen usein miettinyt, mihin kaikki ne ihanat kalusteet päätyivät. Toivottavasti johonkin hyvään paikkaan. Tunnelmaahan ei voi tallentaa muualle kuin muistoihin.

Björman kertoo kolumnissaan, ettei voi kulkea paperikaupan ohi pistäytymättä sisällä. Ja että hänellä tästä syystä on vaatekomerossaan iso laatikollinen muistikirjoja, jotka odottavat täyttymistään. Sama syndrooma vaivaa myös minua - viimeksi tänään hankin uuden perhoskuvioisen muistikirjan käydessäni Riihimäen taidemuseossa. Tarvitsen sitä varmasti ennen kesän päättymistä, ehkä...

Björkmanilla on muistikirjoja moneen tarkoitukseen; yhteen hän merkitsee lukemansa kirjat ja ne kirjat, jotka hänen täytyy hankkia kokoelmiinsa. Yhteen muistikirjaan Björman on parinkymmenen vuoden ajan koonnut ajatuksia kaikesta lukemastaan. Hänellä on myös unelmien kirja, jota hän kuvailee hyvin henkilökohtaiseksi. Sitten on vielä useita lähinnä luentoja varten kerättyjä muistiinpanoja sisältäviä muistikirjoja.

Minun tärkein muistikirjani on majakovskivihko, johon kerään kaikenlaista materiaalia teksteissäni käytettäväksi. Täysiä majakovskivihkoja on jo melkoinen röykkiö. Nimestä sen verran, että olen kuullut sen kirjoittajaohjaaja Taija Tuomiselta. Nimen takana on jollakin tavalla venäläinen runoilija Vladimir Majakovski, mutta tähän muistini päättyykin...Sitten minulla on vihkonen, johon kerään blogi-ideoita sekä toinen, johon olen merkinnyt ideoita kirjoituskursseja varten.

Perinteinen päiväkirjan pitäminen ei ole enää viime aikoina viehättänyt minua, mutta pari viikkoa sitten luovan kirjoittamisen ohjaajakoulutuksessa meille lanseerattiin ajatus spiraalipäiväkirjasta. Osu ja uppos. Idea on yksinkertainen. Ruuduttoman muistikirjan sivulle piirrellään vapaalla kädellä "spiraali" ja päiväkirjateksti noudattelee sen muotoja. Sivulle voi myös etukäteen tai jälkikäteen lisätä lehtileiketekstejä, kuvia tai mitä nyt ikinä haluaakin.

Huomenna matkan Kreetalle, ja tuota matkaa varten minulla on aivan mainio, tallinnalaisesta museokaupasta viime kesänä hankittu korkkaamaton vihkonen, jossa on kannessa lentsikan kuva. Siitä tulee matkapäiväkirjani. 

Ah onni ja autuus kun pääsen sen sivuja täyttelemään.

Nyt haastankin teidät blogini seuraajat ja lukijat muistelemaan kivoja kirja- ja paperikauppoja, joko yhä olemassa olevia tai jo kadonneita.

Entäpä muisti- ja päiväkirjat, onko teillä sellaisia? Mihin käytätte niitä ja miltä ne näyttävät?

Vastauksia voi laitella joko tämän tekstin kommentteihin tai blogini Facebooksivuille.

Hannu-Pekka Björkman kertoo löytävänsä toisinaan vanhoista muistikirjoistaan ajatuksia, jotka on tyystin unohtanut. Eräänä päivänä hän löysi unelmien kirjastaan seuraavan lauseen:

Matkusta Armeniaan!

"Onko mahdollista, että kauan sitten kirjoitettu lause voi ohjata kohtaloani?" Björman pohtii.

Pakko sanoa, että ajatus on mielenkiintoinen, ehkä vähän pelottavakin. Jännittävä ainakin

Vaikka olen selostanut tässä tekstissä Lauseet muistikirjoissa -kolumnin sisältöä, jokaisen etenkin nostalgiaan taipuvaisen kannattaa hankkia huhtikuun Eeva käsiinsä ja lukea tuo kaunis teksti.

Pientä fiksausta ja pieniä herkkuja vailla

Voiko kirja enää istua paremmin ympäristöönsä?

Joskus kirja, paikka ja mielentila voivat olla yhtä. Näin minulle kävi lukiessani Amanda Vaaran, kirjailija Niina Hakalahden sivupersoonan kirjoittamaa teosta Pientä fiilausta vailla eräänä aurinkoisena kevätlauantaina Hämeenlinnan kauneimmassa kahvilassa Villa Marengissa.

Tiedänhän minä, ettei tämä ole mikään kirjallisuustieteellinen lähestymistapa, mutta minusta se on yhtä kelvollinen kuin jokin muukin lähestymistapa.

Pientä fiksausta vailla aloittaa Kariston kustantaman uuden vihdesarjan, Majatalo Villa Venlan.Teoksessa Venla hankkii avioeron jälkimainingeissa vanhan kansakoulun, luopuu urastaan kiinteistövälittäjänä ja aloittaa Airbnb-majoituspalvelun.

Venla sanalla sanoen luopuu koko entisestä elämästään, paitsi että aivan niin yksinkertaista se ei ole; Henri-exästä ja tämän nyksästä Barbi-Pinjasta ei niin vain hankkiuduta eroon, ei myöskään kaikkeen sekaantuvasta ja omia mielipiteitään sumeilematta esittävästä äidistä. Mukana kuvioissa ovat myös teiniangstitytär Eedla ja vielä lapsekas Lauri.

 

Kuvioihin tulee uuttakin väkeä; yhden baari-illan erehdys Janne, naapuri ja pian myös ystävä Ilona, naapuristossa asuva merkillinen perhe...Ja totta kai muusikko Juuso-Jörn.

Ilon, rakkauden, ongelmien ja surun hetkineen kirja on vetävää luettavaa. Kovin syvälle ihmismielen syövereihin se ei kaivaidu, mutta se ei kai ole tarkoituskaan.

Kirjassa nousevat esille monet tämän hetken ilmiöt - Airbnb, downsiftaus, pop up -kahvila, kanalanpito, yrtit...Kerrontaan tuovat vaihtelua Villa Venlan blogipostaukset ja niiden kommentit.

Kaiken kaikkiaan viihdyttävää, keveää luettavaa. Odotan jo sarjan seuraavaa osaa päästäkseni taas seuraamaan Venlan ja hänen majatalonsa elämää ja totta kai uuden rakkauden vaiheita.

Suosittelen siis etsimään kaupungin kauneimman kahvilan tai muun mieluisan paikan, tarttumaan tähän kirjaan ja nauttimaan hetkestä! 

Amanda Vaara (Niina Hakalahti):
Pientä fiksausta vailla
Majatalo Villa Venla 1
Karisto 2017
245 s.
ISBN 978-951-23-6317-9
Lainattu Järvenpään kirjastosta
💛💛💛💛

Katja Kärki kuvaa lestadiolaista yhteisöä ja sen kolmea naissukupolvea

Vuosi 2017 oli Katja Kärjelle vauhdikasta aikaa. Hän meni naimisiin ja tuli Atte-pojan äidiksi. Muutto uuteen kotikaupunkiin tapahtui sentään tämän vuoden puolella.

Syy haastatella Katjaa tänne blogiin ei kuitenkaan ole mikään noista mainitsemistani, vaan esikoiskirjan kustannussopimus. Katja allekirjoitti sen tammikuun alussa Bazar Kustannus Oy:n kanssa.

Kirja julkaistaan näillä näkymin keväällä 2019. Tällä hetkellä sen työnimenä on Jumalan huone, mutta nimi tulee vaihtumaan prosessin edetessä.Suomen kielen opettajana työskentelevä Katja Kärki lähetti kässärinsä kustantajalle joulun alla, pari viikkoa ennen uuden perheenjäsenen laskettua aikaa.

Katja oli varautunut hylsyyn toisensa perään. Hän ajatteli, että palaisi käsikirjoitukseen ehkä parin vuoden kuluttua. 
Toisin kävi. Tekstin lähettämistä seuraavana päivänä kustantamo ilmoitti alustavasta kiinnostuksestaan kässäriä kohtaan. Viikon kuluttua varmistui, että Bazar on valmis kustantamaan Katjan kirjan. Kustannussopimus tehtiin tammikuussa.

-        En mä vieläkään voi uskoa että tää on oikeasti näin, Katja toteaa kolmisen kuukautta myöhemmin.

Nyt hän työstää käsikirjoitustaan yhteistyössä kustannustoimittajan kanssa. Kustantamosta on kerrottu, että kolme neljäsosaa tekstistä on valmista, yksi neljännes vaatii vielä työstämistä.

Käsikirjoituksen kimppuun Katja pääsee silloin, kun Atte-vauva nukkuu tai viihtyy muuten omissa oloissaan.

  

Teksti sijoittuu Pohjois-Karjalassa toimivaan lestadiolaiseen yhteisöön.

Katja Kärjen tulevan kirjan aihe on mielenkiintoinen, sillä se käsittelee Pohjois-Karjalassa toimivaa lestadiolaista yhteisöä, jota ei ole aiemmin juurikaan kuvattu ainakaan kaunokirjallisessa tekstissä.

Käsikirjoituksessa kuvataan kolmea saman suvun, mutta eri sukupolven naista. Heistä vanhin on elänyt nuoruutensa sota-aikana, seuraavana tuleva siskontytär on syntynyt 60-luvulla ja nuorin siskontytär vuonna -85.

-         Kirjan iäkkäin nainen on syntynyt oman mummoni innoittamana, mutta teksti alkoi heti elää omaa elämäänsä. Osa sukulaisista voi ehkä tunnistaa hanhemman naisen käyttämiä sananparsia mummoni käyttämiksi, Katja Kärki kertoo.

Vuonna -85 syntynyt Elsa kuuluu Katjan omaan ikäluokkaan.

-       Elsalla ja minulla on joitakin yhteisiä kokemuksia, mutta tässäkin kohti teksti lähti elämään omaa elämäänsä.
      Kustantamon hyväksymisviestissä käsikirjoituksesta todettiin muun muassa, että "naisia kuvataan lihallisesti, mikä ei ole ihan tyypillistä naiskuvausta",

    Ihan pienenä kirjoitin ystäväkirjaan, että haluan olla eläinlääkäri tai kirjailija".

 Katja Kärki kirjoitti kirjaansa puolentoista vuoden ajan. Katja ei ryhdy edes arvailemaan, kuinka paljon työtunteja ehti kulua ennen kustannussopimuksen allekirjoittamista.

Hän kertoo kirjoittaneensa pikkutyöstä asti.

-        Ihan pienenä kirjoitin ystäväkirjaan, että haluan olla eläinlääkäri tai kirjailija.

Lukiossa kirjoittaminen kuitenkin jäi, ja opiskeluvuodet kuluivat päiväkirjaa pitämällä.

-       Kolmenkymmenen tietämillä tajusin, että jos haluan kirjoittaa, minun pitää nyt kirjoittaa, ja jos haluan julkaista, minun pitää kirjoittaa vielä enemmän.

Katjan vinkit julkaisemisesta haaveileville:

Oman käsikirjoituksensa osalta Katja oli varautunut lukuisiin hylsyihin, ja hän pitääkin kustannussopimustaan ihmeenä ja poikkeustapauksena. Millaisia vinkkejä Katjalla on muille julkaisemisesta haaveileville?

-        Pitää kirjoittaa ja kirjoittaa ja sietää se, että kirjoittaminen on rankkaa.

Pelkkä kirjoittaminen ei hänen mielestään riitä. On myös osattava pyytää palautetta ja kyettävä ottamaan sitä vastaan. Kaikenlainen kirjoittamisen opiskelu ja lukeminen ovat myös välttämättömiä kirjoittajan elämässä.

Uutta mielessä - vanhan työstäminen tuntuu rankalta

Juuri nyt Katja Kärki viimeistelee esikoiskirjaansa, mutta mielessä ja työnallakin on kaksi uutta aihetta. Toinen niistä sijoittuu nuorten maailmaan ja nuorisopsykiatriselle osastolle olematta kuitenkaan nuortenkirja. Toinen taas kuvaa hippiyhteisöä, ehkä 70-luvulla, ehkä nykypäivänä, mahdollisesti jopa tulevaisuudessa.

-       Kustantajalla olevan käsikirjoituksen työstäminen tuntuu rankalta, koska se on minulle jo mennyttä aikaa ja uudet ideat kutsuvat.

Katja Kärki lupaa kuitenkin viimeistellä kässärinsä niin, että me kaikki pääsemme tutustumaan vuoden kuluttua hänen esikoiskirjaansa.

Sitä odotellessa tämän vuoden elokuussa ilmestyy WSOY:n kustantamana esikoislestadiolaisuutta käsittelevä Essi Ihosen teos Ainoa taivas.