Mari Mörön Kukkanuottasilla - kukkasuutareille ja kukkasuutaruudesta haaveileville

Puutarha-aiheiset kirjat ovat yksi salaisista heikkouksistani. Kun sanon näin, tarkoitan kirjoja, jotka eivät ole varsinaisia tieto-opuksia vaan enemmänkin aiheeseen liittyvää kaunokirjallisuutta.

Toki välillä tulee selattua erilaisia tietokirjoja ja lehtiäkin, mutta aika pitkälle se on sellaista fiiliksen ja ideoiden, ei niinkään tiedonhakua.

Mistä idea kirjoittaa puutarha-aiheisista kirjoista syntyi? Siitä, että kirjaston uutuushyllyssä minua odotti Mari Mörön Kukkanuottasilla. Luin kirjan parissa päivässä eli huimasti alle pikalainalle annetun määräajan. Lukemista siivitti se, että sain nautiskella Mari Mörön tekstikokoelmasta omassa puutarhassani valkean aurinkovarjon alla.

Kukkanuottasilla on jaettu kolmeen osioon, joiden tekstit käsittelevät vaikkapa taimenhakureissua kukkahullun luo kuten tekstissä U niin kuin unelmatädyke - rankalla huumorilla höystettynä. Taimimullan salat tulevat nekin käsiteltyä ensimmäisessä osassa, samoin puutarhavinkit.

 "Herättääkö kuppikooltaan suurien rintaliivien ripustaminen puutarha-aitaan ihastusta? Siis jos istuttaa niihin riippulobelioita? Tai piano, jonka soitinkoneistosta työntyy sipulinvarsia ja kesäkukkia? Hylätty vessanpönttö krassiruukkuna?

 Näin Mörö kyselee tekstissään Riippulobeliat rintsikoissa.

Mörö arvostelee puutarhojen kierrätyskilpavarustelua ja romutrendejä, niin kuin hän nimittää uusiin puutarhoihin pesiytynyttä tavarapaljoutta: heinäseipäitä, maitotonkkia ja karjan syöttökaukaloita. Hän mainitsee ruostuneet mitkätahansaesineet ja mieleeni nousee heti talomme seinää vasten odottava, ruosteinen kuinkas muutenkaan, seulanverkko. Entäpä appiukolta vuosia sitten peritty valtavan painava, reikäpohjainen kottikärry, jonka olen maalannut turkoosiksi? Erityisesti tänä kesänä se on näyttänyt riippapelargonioineen ja punavalkoisina kukkivine daalioineen kauniilta.

 Antaa siis kaikkien kukkien kukkia.

Ensimmäisessä osassa pidän eniten kirjan tekstistä Suvut, säät, sydämet. Siinä Mörö vertailee tilannetta, jossa henkilö hankkii autiotalon vaikkapa Itä-Suomesta siihen romanttiseen kuvaan, jota esimerkiksi leffat aiheesta syöttävät - tiloista jotka poikkeuksetta sijaitsevat Italiassa tai Ranskassa ja joihin liittyy kosolti romantiikkaa. Pakko silti myöntää, että omalla tavallaan nuo eteläisemmät tarinat vetoavat, jo maiseman kauneuden vuoksi.

Kirjan viimeisessä osiossa Mörö ottaa lukijat mukaansa erilasille puutarhamatkoille. Käydään Chelsean Flower Showssa, Kanadan Vancouverinsaarella, Victorian Fairfield Roadilla, Havaijilla Kula Botanical Gardenissa...

Pakko sanoa, että nämä puutarhamatkat vetosivat tällä kertaa eniten. Ne sisältävät valtavan määrän puutarhahistoriaa ja siinä samalla tietysti myös kulttuurihistoriaa. Ne vievät tapaamaan mielenkiintoisia henkilöitä, vaikkapa Puuma-Annieta sekä Abkhazin puutarhan rakastavaisia, Peggyä ja Nicholasta.

Abkhazin puutarhasta verkkokalvolle jää kuva vaaleanpunaisesta pariovellisesta rakennuksesta syksyisessä kalliomaisemassa.

Kirjan kuvat ovat mahtavia ja yhtä lukuunottamatta kirjailijan itsensä ottamia. Kuvat, mehevä kieli, kiinnostavat ja paljon tietoa sulavassa muodossa sisältävät tekstit, joista osa on krouveja ja vauhdikkaita, osa hyvinkin herkkiä. Kaikki tämä muodostaa paketin, johon muidenkin kuin kukkasuutareiden kannattaa tarttua.

Mari Mörö: Kukkanuottasilla
Kustannusosakeyhtiö Teos 2018
234 s.
Lainattu Klaukkalan kirjastosta
💚💚💚💚

Kuka on sanonut, että lomalla luetaan kevyttä?

 Kun lähdin lomareissuun, ensimmäiseksi matkalukemiseksi osui Göran Rosenbergin Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista. Olin aloittanut kirjan jo kotona, siksi päätin jatkaa sen loman alkupäivinä loppuun, vaikkei se keskitysleiriaiheensa puolesta mitään keveintä lomaluettavaa olekaan.

Toisaalta, kuka on sanonut että lomalla luetaan kevyttä? Eikö juuri silloin ole aikaa syventymiselle? Ja mikä sitten on kenenkin kevyt tai raskas?

Kotona Rosenbergin kirjan lukeminen eteni hitaasti ja lukeminen oli työlästä, vaikka tunnistin kyllä heti ensimmäiseltä sivulta itseäni miellyttävän kerronnan; kaunista, runollista ja hyvin henkilökohtaista tekstiä. Syynä lukemisen hitaaseen käynnistymiseen oli varmasti se, että luettavaa oli sillä hetkellä paljon, jo opintojen puolesta. Kun sitten pääsin tarttumaan tosimielessä Rosenbergin kirjaan, minun oli vaikea laskea sitä käsistäni.

Lukemiseen on tosin liittynyt sivujuonne. Yksin ollessani, siis ilman seuraa, minulla on tapana lukea aamiaisella. Samoin lounaalla, kahvilassa, päivällisellä...En vain muistanut, kuinka paljon saksalaisia matkalaisia pohjoisessa on. Kun siis menin majapaikkani aamiaishuoneeseen, lähipöydissä oli aina saksalaisia ja niin edelleen. Ei niin, että tämän kirjan lukemisessa mitään pahaa olisi, mutta minuun iski merkillinen kainous, voisiko vaikka sanoa hienotunteisuus, ja huolehdin tarkasti siitä, että kirjan kansi oli aina pöytää vasten, kun en lukenut sitä.

Kirjassaan Rosenberg kertoo omien puolanjuutalaisten vanhempiensa tarinan; gheton, keskitysleirit, orjatyöhön kaltaisen tehdastyön, uuden elämän Ruotsissa. Paitsi vanhemmistaan, hän kertoo myös muusta suvustaan ja käsittelee holokaustia kokonaisuudessaan näkökulmista, joita en ole tullut ajatelleeksi tai joista en ole edes tiennyt.

Yksi tällainen asia on Saksan (Länsi-Saksa) vuonna 1953 tekemä päätös myöntää rahaa hyvityksenä elooonjääneille juutalaisille. Hyvitys ei kirjailijan mukaan kumpua saksalaisten hyvästä tahdosta vaan oittajavaltioiden vaatimuksesta. Hyvityksen saamiseksi eloonjääneiden täytyy pystyä todistamaan, että oleskelu Auschwitzissa, Stutthofissa, Wöbbelinissä tai muussa vastaavassa paikassa on aiheuttanut pysyvän haitan ja siten osittaisen tai täydellisen työkyvyttömyyden. Mikäli ei pysty todistamaan vähintään 25 prosentin työkyvyn alentumista, ei saa hyvitystä. Vammojen pitää olla ulkoisia, sisäisiä ei juuri noteerata.
Kirjailijan kuvaus korvaushakemusten käsittelystä vaikuttaa täysin mielivaltaiselta. Se kuinka hakemusten hylkääminen ja samalla rankkojen kokemusten vähättely vaikuttaa esimerkiksi kirjailijan isän psyykkeeseen aiheutti minussa inhonsekaista raivoa.

Paitsi vanhempiaan, sukuaan ja koko juutalaista kansanosaa Göran Rosenberg käsittelee myös lapsuuttaan ja vanhempiensa hänen tulevaisuudelleen asettamia toiveita. Rosenbergin  lapsuuskuvaus nousee lukemieni kärkikaartiin. Kuvauksen kohteena ovat myös ruotsalainen yhteiskunta sekä aikanaan hetken minunkin kotikaupunkinani toiminut Södertälje ja sen historia.

Kirjassa on valtavasti virallisista arkistoista ja kotiarkistoista sekä matkojen ja haastattelujen yhteydessä hankittua tietoa, jonka lomittamista kaunokirjalliseen tekstiin voi vain ihalla. Paikka paikoin tosin tuntui, että yksityiskohtia oli vähän liikaakin.

Göran Rosenbergin kirjaa lukiessani mietin myös isäni ja muiden Karjalan evakoiden kohtaloa. Eihän heillä toki ole takanaan keskitysleirikokemuksia ja holokaustia, mutta hekin ovat joutuneet lähtemään ja jättämään kaiken, aloittamaan alusta. Varmasti se ja osan evakkopaikkakunnilla saama tyly vastaanotto ovat vaikuttaneet elämään uusilla kotipaikkakunnilla pitkään, jopa koko loppuelämän ajan.

Göran Rosenberg: Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista
Tammi 2013
337 s.
Suomentaja: Ulla Lampinen
Lainattu Klaukkalan kirjastosta
💛💛💛💛💛

Seitsemäs rauhan kevät pienen tytön silmin

Luin hiljattain virolaisen Viivi Luikin kirjan Seitsemäs rauhan kevät ties monennenko kerran. Lukukokemus on ollut joka kerta hieno, mutta aina erillä tavalla, ja jokaisella lukukerralla olen kiinnittänyt huomiota eri asioihin.

Kerrataanpa kuitenkin ensin kirjan teemaa. Seitsemäs rauhan kevät sijoittuu ajallisesti 1950-luvulle, vuosikymmenen ensimmäiseen talveen,
aikaan jolloin Virosta rakennettiin neuvostomaata. Kirja kuvaa vain lyhyttä jaksoa Viron historiassa, mutta siinä on ennakoitu taitavasti myös tulevaa.


Ympäröivää maailmaa katsellaan 5-vuotiaan tytön silmin. Ne näkevät monenlaisia uhan ja pelon aiheita, todellisia ja kuviteltuja. On sipinää ja supinaa, tyhjilleen jääneitä asumuksia, kadonneita ihmisiä sekä niitä, jotka elävät metsissä ja joita tuskin uskalletaan mainita ääneen.
On vanha aika, jota edustaa isoäiti, ja uusi aika, jonka tuulahduksen kojeisiin, laitteisiin ja omenapuihin hurahtanut isä kuljettaa mukanaan kaukaisilta kolhooseilta tullessaan. Radio ja moottoripyörä ovat konkreettisia esimerkkejä isän ajatusmaailmasta, mutta myös omenapuun siemenet.
Ja kun muut jo ovat siirtyneet uuteen aikaan, isä onkin se joka ei pysty päästämään irti menneestä, siitymään eteenpäin.

Vain isä ei huomaa mitään. Niin kauan kuin hänellä on moottoreita korjattavana ja omenapuita oksastettavana hän ei katso ympärilleen. Hän ei usko, että moottorit haluaisivat sysätä omenapuut syrjään, ja jakaa molemmille bensiiniä ja vettä, pelkoa ja rakkautta.

Neuvostovallan juurtumista Viroon kuvaillaan absurdien tapahtumien kautta; isoäiti uhkaillaan tarttumaan aseeseen ja vartioimaan sen kanssa karanteenissa olevaa kolhoosin navettaa. Lehdessä kirjoitetaan ihmisten asuintalojen siirtämisestä kolhoosin alueelle, mutta suuri siirtohanke tyssää käytännön ongelmiin ennen kuin se on saatu edes kunnolla käyntiin, ja vaipuu unohduksiin. Kirjan päähenkilön äiti saa "tuttavalta" luovutustodistuksen, jonka mukaan hän on myynyt valtiolle parkitsemattoman siannahan.

Tapahtumaa kuvataan näin:
 Äidin piti saada häneltä todistus, että hän on myynyt valtiolle parkitsemattoman siannahan. Heino oli tuttava, äiti sai tuttavan kauppaa siannahan luovutustodistuksen. Kuka nyt sikaa nylkemään!

Kirjasta jäi tälläkin lukukerralla voimakkaana mieleen lapsen näkökulman loistava käyttäminen. Hyvin voimakastahtoisen ja usein myös hyvin turhautuneen lapsen, vihakin mainitaan toistuvasti.

Myös muut kirjan henkilöt ovat voimakkaita ja mieleenjääviä, ainoastaan tytön äiti tuntuu jotenkin läpinäkyvältä tai varjomaiselta, ehkäpä siksi, että elää arkeaan vanhan ja uuden välissä jotenkin oman persoonansa kadottaneena.

Kirjan kielen rikkaus ja runollisuus viehättävät aina kielikuvineen, jännittävine sanavalintoineen sekä loruineen ja loitsuineen, joihin pieni tyttö hädän ja pelon hetkellä suojautuu. Neuvostoaatetta kuljettavat iskulauseet taas tuovat tyttöön puhtia ja herättävät toiveita luvassa olevasta uudesta ja erilaisesta, mistä tahansa mikä pistäisi vauhtia pysähtyneisyyden ilmapiiriin.

Tällä kertaa kirjan lukeminen tuntui raskaalta, mielen valtaava pusikko hämärältä ja läpitunkemattomalta. Tämä on silti kirja, joka pitäisi lukea joka vuosi uudelleen, samoin kuin muutkin Viivi Luikin kirjat.

Seitsemännessä rauhan keväässä on paljon hienoja kohtia, mutta nyt nostan niistä esille kirjan loppupuolen kohdan, joka valaisee upeasti sitä, kuinka toisaalta pieni tyttö, toisaalta jo aikuinen nainen katsoo vielä kerran lapsuutensa maisemaa:

Kopun metsien perukoilla liikkuu tänäkin talvena ikuinen aurinko. Se on lähettänyt viestinsä ja ottaa vallan parin kuukauden päästä, antaa meille taas toivoa ja läpivalaisee meidät.
Vielä voin kerran katsoa takaisin, työntää oksat edestä ja nähdä, miten ankaran yskänpuuskan vaivaama isoäiti vetää henkeä, istuu kelkassa ja silittää Tommin päätä.

Seitsemäs rauhan kevät ei ehkä sovi niille lukijoille, jotka osottavat kirjalta selkeää juonta, tarkkaa historian kuvausta tai viihtyvät vauhdikkaiden käänteiden ja dialogien ilotulitusta. Toisaalta, mukavuusalueen ulkopuolelle jne...

Viivi Luik on vuonna 1946 syntynyt virolainen kirjailija.
Hän on julkaissut useita runokokoelmia, lastenrunoja, nuortenkirjoja ja pienoisromaanin.
Seitsemäs rauhan kevät on hänen ensimmäinen laaja proosateoksensa. Ilmestyessään Virossa vuonna 1985, kirjaa kiiteltiin parhaaksi 1980-luvun romaaniksi.
Seitsemännen rauhan kevään jälkeen Luik on julkaissut kaksi proosateosta, Historian kauneuden ja Varjoteatterin.

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät
Tammi 1986
247 s.
Suomentaja Eva Lille
Omasta hyllystä
💚💚💚💚💚

En palaa takaisin koskaan, luulen - esikoinen tärkeistä teemoista

Satu Vasantola on tarttunut esikoisromaanissaan En palaa takaisin koskaan, luulen rohkeasti suuriin teemoihin; alkoholismin ja perheväkivallan kierteeseen, luokkahyppyyn ja maahanmuuttoon. Vasantola käsittelee näitä teemoja sukutarinan ja samalla myös kasvutarinan keinoin.

Liikkeelle lähdetään Pohjanmaalta ja sotaa edeltävästä ajasta, Martan ja Topin tarinasta. Kirja päättyy vuoteen 2029. Martan ja Topin tarinassa määräävä tekijä on sodassa ja vankileirillä tasapainonsa menettänyt Topi, jonka alkoholismi ja väkivaltaisuus voimistuvat tarinan edetessä.

Mahtava voimanainen Martta nousee kuitenkin Topia keskeisemmäksi henkilöksi ja saa totta kai myös lukijan sympatiapisteet puolelleen. Martalla on onneksi omat salaisuutensa, ilman niitä hän olisikin liian täydellinen romaanihenkilö. Kirjassa on myös muita voimakkaita naisia, ainakin Tapion vaimo Kaarina, Martan tyttärentytär Susanna ja tämän suojatti Fatima.

Martan ja Topin lapsista keskeiseksi henkilöksi nousee Tapio, johon myös hänen pikkusisarensa Marja-Tertun lapset Susanna ja Johanna tukeutuvat kodin tunnelman ja tyttöjen isän äityessä pahimmilleen. Erityisesti Susanna kärsii Olli-isänsä, kirjan pahiksen, käytöksestä. Tuntojaan hän purkaa isävihkoon, johon merkitsee kaikki isän teot, hyvät ja pahat. Hyviä vain ei ole. Susanna myös sinetöi isänsä kohtalon. Siinä häntä auttaa Tapio.

Susanna on myös se, joka tekee luokkahypyn lähtemällä Helsinkiin ja opiskelemalla juristiksi. Hän tuo myös maahanmuuttajataustaisen poikaystävänsä Shakirin maalle vierailulle. Ja hän tekee äitiyteen liittyvän radikaalin päätöksen ja katkaisee sillä tavoin omalta osaltaan perheväkivallan kierteen.

Susanna ottaa myös kotiinsa asumaan irakilaisen Fatiman lapsineen ja hankkii tämän veljelle Tariqille töitä Tapion yrityksestä. Tapion, Tariqin ja Susannan sisarenpojan Lucan kohtalot kietoutuvat lopulta kohtalokkaalla tavalla yhteen. Anteeksiannolla ja ymmärryksellä on tässä kuitenkin sijansa.

Vaikka kyse on vuosikymmenien mittaisesta sukutarinasta, Vasantola on onnistunut rakenteellisin ja kielellisin keinoin luomaan kirjan, joka imaisee mukanaan. Lukemista helpottavat vuosiluvuin merkityt lukujen otsikot.

Kirjassa on paljon raskaita teemoja, mutta tarina antaa myös toivoa siitä, että väkivallan kierre on mahdollista katkaista ja että maailman eri kolkilta tulevat voivat oppia tulemaan keskenään toimeen, jopa ymmärtämään toisiaan.

Satu Vasantola (s.1965) on Helsingin Sanomien toimittaja ja kolmen lapsen äiti. Hän asuu perheineen Nurmijärvellä.

Satu Vasantola:

En palaa takaisin koskaan, luulen

Tammi 2018

379 s.  

Saatu kustantajalta haastattelun tekemistä varten.

💜💜💜💜 

Kirjablogien suursuosikista elokuvaksi!

Ensimmäisenä elokuvasta Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville tulee mieleen sana herttainen. Ja toisena romanttinen.
Se on silti tai ehkä juuri siksi hurmaava leffa etenkin kotitöiden ja opiskelutehtävien täyttämän päivän päätteeksi. Ja totta kai myös siksi, että elokuva liittyy tiukasti kirjoihin, kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen. Kirjan voimaan muuten hyvinkin näköalattomissa elämän ja historian vaiheissa.

Tapahtumat pyörähtävät käyntiin, kun kirjailija Juliet Ashton (Lily James) saa sikatilaa Guernseyn saarella pitävältä Dawsey Adamsilta (Matthew Goode) yllätyskirjeen. Mies metsästää lempikirjailijansa Charles Lambin teoksia, ja päätyy sattumusten kautta kyselemään niitä Lontoossa asuvalta Ashtonilta.
Guernseyn saari ja sen vaiheet hiljattain päättyneen saksalaismiehityksen ajalta valtaavat Julietin mielen. Hän haistaa myös hyvän jutun aiheen. Juliet matkaa saarelle tapaamaan miehityksen aikana syntyneen perunankuoripaistoksen ystävien kirjallisen piirin jäseniä.
Tuo matka ja Guernseyn saaren sodanaikaiset tapahtumat, jotka eivät vielä vuosienkaan kuluttua päästä saarelaisia otteestaan, muuttavat nuoren naisen elämänsuunnan ja arvomaailman.
Elokuvan tapahtumat ja loppuratkaisu ovat melkoisen helposti arvattavissa, mutta enpä olisi toisenlaista loppua kuin happy end toivonutkaan. Elokuvan roolisuoritukset tosin olivat, etenkin pääosan esittäjä Lily James, minusta aika sieluttomia.

Elokuvan maisemat ja historia herättivät kiinnostuksen tuota erikoista saarta tai oikestaan useammasta saaresta muodostuvaa saariryhmää kohtaan. Voisiko tuolla joskus vierailla?

Tällaista tietoa Guernseystä löytyi pikaisella katsauksella Wikipediasta:  
Guernsey (virallisesti Bailiwick of Guernsey) on Ranskan Normandian rannikolla sijaitseva brittiläinen erillisalue (crown dependency, kruununsiirtomaa), joka ei ole osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa eikä Euroopan unionia. Sillä on laaja itsehallinto ja lisäksi omat konsulit kaikilla muilla Kanaalisaarilla Jerseytä mukaan laskematta. Guernseyn saaren lisäksi siihen kuuluu Alderney, Sark, Herm, Jethou, Brecqhou, Burhou ja muita pikkusaaria. Saaret sijaitsevat noin 50 kilometriä Ranskan rannikosta länteen.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville perustuu Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin saman nimiseen kirjeromaaniin. Se ilmestyi Suomeksi vuonna 2010 Jaana Kapari-Jatan kääntämänä. Kirjan alkuperäinen nimi on The Guensey Literary and Potato Piel Pie Society. En ole lukenut tuota kirjeromaanin muodossa ilmestynyttä teosta, en edes huomannut sen ilmestymistä. Kirjallisuusbogeja katsellessani selvisi, millainen blogistien ja lukevien ihmisten suursuosikki se on. Nyt kyllä liitän sen To be read -sivulleni. Haluan verrata kirjaa ja elokuvan toteutusta, etenkin tuo kirjan kirjeromaanimainen toteutus kiehtoo minua.

Kirjaa on esitelty ja arvioitu usealla sivustolla ja monessa blogissa, muun muassa Raision kirjatotalon sivustolla osoitteessa khttp://www.raisio.fi/kirjasto/kirjan-kannet-auki/ sekä ainakin blogeissa Sara, Amma, Leena Lumi, Kirjakaapin avain, Maria

Tästä elokuvasta ja kirjasta nousee mieleeni toinen, minulle vuosien takaa rakas teos. Mielestäni sillä on yhteisiä piirteitä Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -kirjan kanssa. Tämäkin kirja on hyvin elokuvallinen, vaikkei siitä tietääkseni leffaa ole julkaistukaan.

Kyse on Helene Hanffin kirjasta Rakas vanha kirja. Se on julkaistu suomeksi vuonna 1982 ja siksi saatavilla vain antikvariaateista, ehkä myös kirjastoista. Se sopii hyvin teemaan, sillä itse teoskin on kunnianosoitus vanhojen kirjojen myymälöille.

Esittelen kirjan teille heti kun kirjasumani vähän purkautuu. Ehkä ehditte saada sen käsiinne jo ennen sitä!

💛💛💛💛

Sydämen seutuvilla - road movie ja paljon muuta

Islantilaisen Steinunn Sigurdardóttirin Sydämen seutuvilla pisti miettimään monia asioita, myös jotakin niin epäolennaista kuin miksi jonkun kirjan lukemiseen kuluu pidempi aika kuin jonkun toisen. Jos nyt ei ajatella sivumääriä. Sydämen seutuvilla on yli neljäsataasivuinen kirja, ja jouduin jatkamaan sen laina-aikaa, koska lukeminen edistyi niin hitaasti. Luin toki samaan aikaan muitakin kirjoja, mutta silti.
Tulin siihen tulokseen, että kirja on vain niin valtavan polveileva ja kieleltään rikas ja nautittava, ettei sitä voinut kaahata nopeammin läpi. Kieli, tekstin risteily ja vaeltelu fyysisestä ja henkisestä ajasta ja paikasta toiseen lisättynä myyteillä ja taruilla - vastaus aikaa vaativaan lukukokemukseen on valmis.

Sydämen seutuvilla on tyyliltään road movie, kolmen naisen matka Reykjavikista länsivuonoille. Liikkeellä ovat Harpa Eir, jonka näkökulmasta tarina on kerrottu, tämän ystävä Heidur ja 14-vuotias tytär Edda.
Kyse ei ole huvimatkasta, vaan äidin epätoivoisesta yrityksestä viedä tyttärensä pois kuvioista, jotka uhkaavat tuhota tämän.

Kirjan aikajana on vain muutaman päivän mittainen, mutta siinä ehditään käsitellä koko Harpa Eirin elämä, sivuta jopa hänen äitinsä elämää ennen tyttären syntymää.
Teos ei ole vain ulkoinen vaan myös sisäinen matka, jonka aikana islantilaisittain eksoottisen näköinen päähenkilö miettii ja selvittää syntyperäänsä, elämänvalintojaan ja äitiyttään, myös siihen liittyviä tabuja, sekä ihmissuhteitaan.
Tarinan edetessä Harpa Eir löytää yllättävälläkin tavalla vastaukset niihin kysymyksiin, joihin vastauksia kaipasi. Hän löytää myös sellaista, mitä ei edes osannut etsiä.

Tiettyihin esimerkiksi syntyperään liittyviin loppuratkaisuihin suhtaudun hivenen varauksellisesti. Välillä tulee hollywoodmainen olo ja tunne tyylirikosta suhteessa muuhun tekstiin, mutta sitten ajattelen, että sympaattinen päähenkilö on kaiken tämän ansainnut.

Mukana tekstissä kulkevat islantilaiset tarut ja myytit, taikamaailma. Kirja houkuttelee tarttumaan sellaiseen suururakkaan kuin islantilaisiin saagoihin, joita ainakin Antti Tuuri on kääntänyt.
Sävyltään kirja on enemmän mollivoittoinen, mutta siinä on myös huumoria, mustaa sellaista, sekä hyvin kirkkaita, tummaa vasten valoisia kohtia. Tässä katkelma näytteeksi:

"Suruni eivät ole lyijynraskaita. Ne ovat höyhenenkevyitä tupaten täydessä palttinarepussa soutuveneeni perässä. Nousen seisomaan ja heilautan repun olalleni ja katso: se on lastenleikkiä. Lasken repun kädestäni ja painan pääni sitä vasten, ja vene keinuttaa minua kuin vauvaa kehdossa" (sivu 336). 

Tämä kirja palkitsee kärsivällisen, kärsimättömälle se antaa ehkä lisäksi hitusen kärsivällisyyttä. Hieno lukukokemus, hieno sukellus islantilaiseen maailmaan. Tai siihen, millaiseksi sen kuvittelen.
Pahoittelen vielä sitä, että en onnistunut saamaan tähän tekstiin islantilaisia kirjaimia kohdalleen.

 Steinunn Sigurdardóttir:
Sydämen seutuvilla
Suomennos: Tuula Tuuva
Otava 1999
410 s.
ISBN 951-1-14951-2
Lainattu Klaukkalan kirjastosta
💙💙💙💙💙