Terveisiä Pienten enkelten kirkon pihamaalta: Kuivatut aprikoosit

Vamos 25.4.2018

Täytyyhän minun laittaa todisteeksi vähän tekstiä siitä, että kyllä täällä kirjoittajakurssilla tosiaan kirjoitellaan. Tämä syntyi tänään Asematosin kirkon pihalla.

Viimeistelyhommat teimme yhdessä kesäkissani kanssa näissä maisemissa majani pihamaalla.

Aprikoosipuut reunustavat Asematosin, Pienten enkelten kirkon piha-aukiota. Puissa ei ole vielä kypsiä hedelmiä, vain vihreitä pallukoita, mutta minulla on Vamosin minimarketista ostamani rasiallinen. Hankin ne evääksi tietämättä, että päätyisin niiden kanssa juuri tänne, tähän paikkaan.

Rakastin lapsena kuivattuja aprikooseja. Tuoreista en edes tiennyt, vain omenista, jotka nekään eivät juuri viihtyneet Siperiassa. Appelsiineista äiti puristi meille pimeimpään aikaan aamuksi snapsilasillisen terveellistä mehua. Lasi odotti talvisina kouluaamuina maitomukin ja lauantaimakkaraleivän vieressä.

Minulle joulun tuoksu syntyy yhä mandariineista. Niitä tuli joulukuussa Haaparannan kauppoihin. Mandariinit olivat kalliita, mutta niitä sai silti syödä silloin useamman kuin yhden.

Joissakin asioissa äiti ymmärsi minua. Monet niistä liittyivät ruokaan; hernekeittoa, maksakastiketta tai veripattua ei tarvinnut kuin maistaa, ja kun tulin talvisena iltapäivänä pulkkamäestä, luistelemasta tai leikkimästä potkurijunaa, hän kaatoi syvälle lautaselle lämmintä maitoa ja upotti siihen kuivahtaneet pullaviipaleet. Pullamössöä.

Hän antoi minun riipiä puristamiensa sitruunoiden sisuksista jäljelle jääneen hedelmälihan ja kaapia taikinakulhosta sen mitä reunoilla vielä oli. Joskus taikinaa oli enemmän kuin olin osannut odottaa, ja minusta tuntui kuin äiti olisi hymyillyt hämmästyneelle ilmeelleni. Olin näkevinäni hänen kasvoillaan saman tyttöaikaisen hymyn, joka hänellä oli loimukoivuisen liinavaatekaapin päälle nostetussa valokuvassa. Viipyilevän, piilotetun, en punattuhuulista ja tehokasta niin kuin viereisessä hääkuvassa tai silloin, kun hän on lähdössä pikabingoon, kummitädille tai näyteikkunaostoksille.

Sitten vielä tämä aprikoosijuttu. Äiti osti aina sekahedelmäsoppaa varten paitsi pussillisen sekahedelmiä myös paketillisen aprikooseja. Ennen kuin hän laittoi sekahedelmät veteen pehmenemään, hän erotteli lähes kaikki aprikoosit minulle.

-          Ei niitä tarvitse kerralla syödä, hän muistutti.

En olisi syönytkään, sillä korvan muotoiset, lähes ruosteen väriset hedelmät olivat niin kauniita, että niitä piti katsella ja pyöritellä käsissä niin pitkään, että kämmenet lähes liimautuivat yhteen.

Sitten loppuivat hernekeitot, maksakastikkeet ja veripaltut, appelsiinimehut, taikinakulhot, katetut pöydät, kaikki se, mitä olin tottunut ajattelemaan kotiin kuuluvaksi. Se, mikä oli niin itsestään selvää, ettei sitä oikeastaan tarvinnut ajatella.

Yhtenä päivänä kun säntäsin keittiön ovesta kysyäkseni mitä me tänään syödään, äiti vain seisoi jääkaapin edessä ja nojasi kalpeaa käsivarttaan sen metalliseen oveen. Hän itki. Hän ei kyennyt avaamaan jääkaapin ovea, ei kattamaan pöytää, ei edes menemään omin jaloin viereisen ruokahuoneen sohvalle lepäämään.

-          Äiti on vaan vähän väsynyt, isä kertoi, kun ajoimme äitiä katsomaan, ensin Kemin sairaalaan, sitten Oulun keskusmielisairaalaan.

Aina vain väsynyt.

Siihen loppuivat myös aprikoosit, ja kun joskus ostin niitä, ne muistuttivat koirille syötettäviä siankorvia, ja jäivät puoliksi suljetussa paketissa kuivumaan ruokakaapin perukoille.

Nyt avaan evääksi ostamani rasian. Sen päällä on tuoreuden takuuna kaksi kantta, nostettava ja revittävä. Rasiassa olevat aprikoosit ovat vaaleampia kuin muistin, pehmeämpiä, mutta yhtä tahmeita. Kun nostan yhden niistä katsoakseni sitä aurinkoa vasten, se tuo mieleeni raollaan olevat huulet. Ne ovat kuin äidin tyttöaikaisesta valokuvasta, jota suojannut lasi on vuosien mittaan rikkoutunut ja sirpaleetkin hävinneet.

Pienten enkelten kirkossa painan kaksi tuohusta hiekkapetiin. Joku on jättänyt viereiselle kivihyllylle sytkärin. Puristan silmäni kiinni ja painan, vaikka kaasusytyttimen käyttö on aina pelottanut minua. Liekki tarttuu toisen tuohuksen sydämeen. Puristan taas silmäni kiinni, painan. Siinä ne nyt palavat rinta rinnan.

Ehkä äidillä ei enää ole mitään sitä vastaan, että muistan häntäkin vääräuskoisten pyhäkössä.

Katja Kärki kuvaa lestadiolaista yhteisöä ja sen kolmea naissukupolvea

Vuosi 2017 oli Katja Kärjelle vauhdikasta aikaa. Hän meni naimisiin ja tuli Atte-pojan äidiksi. Muutto uuteen kotikaupunkiin tapahtui sentään tämän vuoden puolella.

Syy haastatella Katjaa tänne blogiin ei kuitenkaan ole mikään noista mainitsemistani, vaan esikoiskirjan kustannussopimus. Katja allekirjoitti sen tammikuun alussa Bazar Kustannus Oy:n kanssa.

Kirja julkaistaan näillä näkymin keväällä 2019. Tällä hetkellä sen työnimenä on Jumalan huone, mutta nimi tulee vaihtumaan prosessin edetessä.Suomen kielen opettajana työskentelevä Katja Kärki lähetti kässärinsä kustantajalle joulun alla, pari viikkoa ennen uuden perheenjäsenen laskettua aikaa.

Katja oli varautunut hylsyyn toisensa perään. Hän ajatteli, että palaisi käsikirjoitukseen ehkä parin vuoden kuluttua. 
Toisin kävi. Tekstin lähettämistä seuraavana päivänä kustantamo ilmoitti alustavasta kiinnostuksestaan kässäriä kohtaan. Viikon kuluttua varmistui, että Bazar on valmis kustantamaan Katjan kirjan. Kustannussopimus tehtiin tammikuussa.

-        En mä vieläkään voi uskoa että tää on oikeasti näin, Katja toteaa kolmisen kuukautta myöhemmin.

Nyt hän työstää käsikirjoitustaan yhteistyössä kustannustoimittajan kanssa. Kustantamosta on kerrottu, että kolme neljäsosaa tekstistä on valmista, yksi neljännes vaatii vielä työstämistä.

Käsikirjoituksen kimppuun Katja pääsee silloin, kun Atte-vauva nukkuu tai viihtyy muuten omissa oloissaan.

  

Teksti sijoittuu Pohjois-Karjalassa toimivaan lestadiolaiseen yhteisöön.

Katja Kärjen tulevan kirjan aihe on mielenkiintoinen, sillä se käsittelee Pohjois-Karjalassa toimivaa lestadiolaista yhteisöä, jota ei ole aiemmin juurikaan kuvattu ainakaan kaunokirjallisessa tekstissä.

Käsikirjoituksessa kuvataan kolmea saman suvun, mutta eri sukupolven naista. Heistä vanhin on elänyt nuoruutensa sota-aikana, seuraavana tuleva siskontytär on syntynyt 60-luvulla ja nuorin siskontytär vuonna -85.

-         Kirjan iäkkäin nainen on syntynyt oman mummoni innoittamana, mutta teksti alkoi heti elää omaa elämäänsä. Osa sukulaisista voi ehkä tunnistaa hanhemman naisen käyttämiä sananparsia mummoni käyttämiksi, Katja Kärki kertoo.

Vuonna -85 syntynyt Elsa kuuluu Katjan omaan ikäluokkaan.

-       Elsalla ja minulla on joitakin yhteisiä kokemuksia, mutta tässäkin kohti teksti lähti elämään omaa elämäänsä.
      Kustantamon hyväksymisviestissä käsikirjoituksesta todettiin muun muassa, että "naisia kuvataan lihallisesti, mikä ei ole ihan tyypillistä naiskuvausta",

    Ihan pienenä kirjoitin ystäväkirjaan, että haluan olla eläinlääkäri tai kirjailija".

 Katja Kärki kirjoitti kirjaansa puolentoista vuoden ajan. Katja ei ryhdy edes arvailemaan, kuinka paljon työtunteja ehti kulua ennen kustannussopimuksen allekirjoittamista.

Hän kertoo kirjoittaneensa pikkutyöstä asti.

-        Ihan pienenä kirjoitin ystäväkirjaan, että haluan olla eläinlääkäri tai kirjailija.

Lukiossa kirjoittaminen kuitenkin jäi, ja opiskeluvuodet kuluivat päiväkirjaa pitämällä.

-       Kolmenkymmenen tietämillä tajusin, että jos haluan kirjoittaa, minun pitää nyt kirjoittaa, ja jos haluan julkaista, minun pitää kirjoittaa vielä enemmän.

Katjan vinkit julkaisemisesta haaveileville:

Oman käsikirjoituksensa osalta Katja oli varautunut lukuisiin hylsyihin, ja hän pitääkin kustannussopimustaan ihmeenä ja poikkeustapauksena. Millaisia vinkkejä Katjalla on muille julkaisemisesta haaveileville?

-        Pitää kirjoittaa ja kirjoittaa ja sietää se, että kirjoittaminen on rankkaa.

Pelkkä kirjoittaminen ei hänen mielestään riitä. On myös osattava pyytää palautetta ja kyettävä ottamaan sitä vastaan. Kaikenlainen kirjoittamisen opiskelu ja lukeminen ovat myös välttämättömiä kirjoittajan elämässä.

Uutta mielessä - vanhan työstäminen tuntuu rankalta

Juuri nyt Katja Kärki viimeistelee esikoiskirjaansa, mutta mielessä ja työnallakin on kaksi uutta aihetta. Toinen niistä sijoittuu nuorten maailmaan ja nuorisopsykiatriselle osastolle olematta kuitenkaan nuortenkirja. Toinen taas kuvaa hippiyhteisöä, ehkä 70-luvulla, ehkä nykypäivänä, mahdollisesti jopa tulevaisuudessa.

-       Kustantajalla olevan käsikirjoituksen työstäminen tuntuu rankalta, koska se on minulle jo mennyttä aikaa ja uudet ideat kutsuvat.

Katja Kärki lupaa kuitenkin viimeistellä kässärinsä niin, että me kaikki pääsemme tutustumaan vuoden kuluttua hänen esikoiskirjaansa.

Sitä odotellessa tämän vuoden elokuussa ilmestyy WSOY:n kustantamana esikoislestadiolaisuutta käsittelevä Essi Ihosen teos Ainoa taivas.