Luin taas
Natalie Goldbergin kirjan
Luihin ja ytimiin - ties monennenko kerran. Oikeastaan sitä ei voi edes lukea
loppuun, se on prosessi. Jokainen lukukerta tuo uusia ajatuksia ja
ideoita. Tekstistä nousee muuta tärkeämmäksi juuri se kohta, jonka
haluat huomata nyt, joka on tärkeä juuri nyt.
Tällä lukukierroksella tärkeitä asioita oli monta - postauksen
otsikostakin sen huomaa: Luihin ja ytimiin 1. Aion siis palata tähän
teemaan jatkossakin, mutta jos aihe ei kiinnosta, olen tehnyt sen
välttämisen teille hyvät toistaiseksi vähäiset seuraajani ja lukijani,
siis määrälliseti vähäiset, helpoksi.
Tämä kohta tuntuu nyt minusta erityisen merkitsevältä ja muistettavalta:
Kirjoittaminen on syvästi merkitsevää. Se
on syvintä mitä tiedän. Tämä, ei mikään muu, on elämäntapani kaikki
elämäni päivät. Tämä on muistettava, uudestaan ja uudestaan.
Natalie Goldberg
En ole koskaan julkistanut yhtäkään harjoitustekstinä kirjoittamaani
tekstiä muualla kuin kirjoittajaryhmissä. En siis tällä tavalla blogissa
tai muualla niin kuin aion nyt tehdä. Harjoitus, jossa Goldberg pyytää
kirjoittamaan lapsuudenperheestä lapsekkaalla kielellä sytytti heti, ja
teksti syntyi mielessäni ennen kuin ehdin ottaa kynää ja paperia esille.
Tässä se nyt on:
Villapaitapaita
Mie piän issää polvitaipeista kiinni. Roikun sen jaloissa. Se
taputtaa toisella käellä päätä ja kiskoo toisella ravattia löysemmälle.
Sillä on villpaitapaita päällä. Villapaitapaiat on niitä, jokka äiti
laittaa vaatekomeron vasempaan päähän, oikeassa on pukupaiat.
Villapaitapaista tullee villapaitapaita sitte ko isä on käyttänyt sitä
puvun kanssa kauan.
Isä ruukaa sekottaa villapaitapaiat ja pukupaiat keskenään ja äiti kyssyä siltä, että eikö se erota vasenta ja oikeaa, iso mies.
- Älä välitä, en miekään erota, mie ruukaan sanoa isälle ko se on taas sekottanu ne paiat ja vasemman ja oikean.
Tännään isällä on siis villapaitapaita ja sen päällä metänvihreä
villapaita, jossa on kyynärpäissä ruskeat nahkapaikat. Villapaita on
äitin kutoma, eikä sitä voi pessä, jos äiti ei ensin pura nahkapaikkoja
poies.
Sillon ko isällä on villapaitapaita, villapaita ja ravatti, se ollu
verstaalla koko päivän; piirustellu lasipulloista ja pitkulaisista
säiliöistä ottamallaan mustalla, vihreällä, ruskealla tai millä vain
värillä karttoja, että ihmiset tietää minkälaisen palan maata ne
omistaa. Tai haluaapi omistaa. Tai purkanu kertyneitä paperinippuja,
huitassu äkkiä nimensä alle ko se ei oikein tykkää siittä hommasta.
Verstaspäivinä isä on ussein väsyneempi ko kokkouspäivinä, ko se on
saanu ajjaa paikasta toiseen ja pysähtyä välillä kaffilla taloissa ja
porista emäntien kanssa.
-
Pittää ottaa päiväettonet, isä nyt sannooki, nostaa mut käsivarret
suorina korkealle päänsä päälle ja laskee varovasti lattialle.
Isä mennee olohuoneen taikasohvalle pötkölleen - sille
sinapinväriselle, jonka se oli ostanu, ko se on niin komea.
Taikasohvalla unneen uppoaa heti. Isän suusta kuuluu jo tasanen pyyh
pyyh pyyh, joka muuttuu välillä kröhinäksi ja loppuu kraapinaan niin ko
raktorin kauha viistäis maata ja sitte tökkäis siihen.
Istun sinapinvärisessä nojatuolissa oottamassa issää. Mie olen
oottanu sitä jo koko iltapäivän, monta tuntia. Emmie oikeasti tiä
montako, ko mie en ossaa vielä oikein hyvin kelloa.
Isän silmälasit valluu poskelle ja mie hiivin nostammaan ne
sohvapöyälle, kolautan niitä ihan vähän pöytää vasten ja pysähyn
kuuntelemmaan. Krauh!
En jaksa ennää istua sohvatuolissa. Menen valkosen kirjahyllyn etteen
plyyssimatolle makkaamaan ja otan yhen Pienen taidekirjaston nitteen
kätteeni. Sen kannessa on pitkäkaulanen nainen ja samanlaisia siellä
sisälläkki on. Kirjaa pittää selata varovasti, ettei sivut irtoa. Enkä
mie muutenkaan nyt malta. Odotuksen kihinä vaeltaa varpaista päänahkaan.
Menen isän tykö ja tuijotan sitä naamaan. Nyt sen ääni muuttuu, se
kuorsaa lujempaa ja mie tiän, mitä kohta tapahtuu, ja mun damaskijalat
töpöttää korkkimattoa vasten. Haluaisin juosta karkuun enkä kuitenkaan
halua.
Yhtäkkiä isä pyöräyttää käet mun ympärille ja mahansa päälle. Mie
kiljun ja isä kutittaa eikä se lopeta ennenko äiti tillee ovelle.
- Mitä te taas, se ärähtää ja isä lopettaa ja ko äiti on menny pois, se jatkaa vielä vähän.
- Mitäs jos lähettäis tallille? se sitte viskaa mun korvaan.
- Lähetään vaan, mutta ensin pittää syyä, mie viskaan takasin, ja äiti huutaa että herrasväki on hyvä, ruoka on pöyässä.
- Kahvi on kupissa, isä vastaa ja äiti sannoo, ettei tommosia lasten kuullen ja mie tirskun.
Äiti jakkaa kaikille lautasille pottumuusia ja jauhelihapihvin. Isälle kaksi, mutta mulle enemmän porkkanaraastetta.
- Otat sitte tytön mukaasi, että tässä saa olle edes siunaaman hetken
rauhassa, äiti sanoo meille ja korjaa jo astioita kiillottomaksi
hinkatulle tiskipöyälle.
