Terveisiä Pienten enkelten kirkon pihamaalta: Kuivatut aprikoosit

Vamos 25.4.2018

Täytyyhän minun laittaa todisteeksi vähän tekstiä siitä, että kyllä täällä kirjoittajakurssilla tosiaan kirjoitellaan. Tämä syntyi tänään Asematosin kirkon pihalla.

Viimeistelyhommat teimme yhdessä kesäkissani kanssa näissä maisemissa majani pihamaalla.

Aprikoosipuut reunustavat Asematosin, Pienten enkelten kirkon piha-aukiota. Puissa ei ole vielä kypsiä hedelmiä, vain vihreitä pallukoita, mutta minulla on Vamosin minimarketista ostamani rasiallinen. Hankin ne evääksi tietämättä, että päätyisin niiden kanssa juuri tänne, tähän paikkaan.

Rakastin lapsena kuivattuja aprikooseja. Tuoreista en edes tiennyt, vain omenista, jotka nekään eivät juuri viihtyneet Siperiassa. Appelsiineista äiti puristi meille pimeimpään aikaan aamuksi snapsilasillisen terveellistä mehua. Lasi odotti talvisina kouluaamuina maitomukin ja lauantaimakkaraleivän vieressä.

Minulle joulun tuoksu syntyy yhä mandariineista. Niitä tuli joulukuussa Haaparannan kauppoihin. Mandariinit olivat kalliita, mutta niitä sai silti syödä silloin useamman kuin yhden.

Joissakin asioissa äiti ymmärsi minua. Monet niistä liittyivät ruokaan; hernekeittoa, maksakastiketta tai veripattua ei tarvinnut kuin maistaa, ja kun tulin talvisena iltapäivänä pulkkamäestä, luistelemasta tai leikkimästä potkurijunaa, hän kaatoi syvälle lautaselle lämmintä maitoa ja upotti siihen kuivahtaneet pullaviipaleet. Pullamössöä.

Hän antoi minun riipiä puristamiensa sitruunoiden sisuksista jäljelle jääneen hedelmälihan ja kaapia taikinakulhosta sen mitä reunoilla vielä oli. Joskus taikinaa oli enemmän kuin olin osannut odottaa, ja minusta tuntui kuin äiti olisi hymyillyt hämmästyneelle ilmeelleni. Olin näkevinäni hänen kasvoillaan saman tyttöaikaisen hymyn, joka hänellä oli loimukoivuisen liinavaatekaapin päälle nostetussa valokuvassa. Viipyilevän, piilotetun, en punattuhuulista ja tehokasta niin kuin viereisessä hääkuvassa tai silloin, kun hän on lähdössä pikabingoon, kummitädille tai näyteikkunaostoksille.

Sitten vielä tämä aprikoosijuttu. Äiti osti aina sekahedelmäsoppaa varten paitsi pussillisen sekahedelmiä myös paketillisen aprikooseja. Ennen kuin hän laittoi sekahedelmät veteen pehmenemään, hän erotteli lähes kaikki aprikoosit minulle.

-          Ei niitä tarvitse kerralla syödä, hän muistutti.

En olisi syönytkään, sillä korvan muotoiset, lähes ruosteen väriset hedelmät olivat niin kauniita, että niitä piti katsella ja pyöritellä käsissä niin pitkään, että kämmenet lähes liimautuivat yhteen.

Sitten loppuivat hernekeitot, maksakastikkeet ja veripaltut, appelsiinimehut, taikinakulhot, katetut pöydät, kaikki se, mitä olin tottunut ajattelemaan kotiin kuuluvaksi. Se, mikä oli niin itsestään selvää, ettei sitä oikeastaan tarvinnut ajatella.

Yhtenä päivänä kun säntäsin keittiön ovesta kysyäkseni mitä me tänään syödään, äiti vain seisoi jääkaapin edessä ja nojasi kalpeaa käsivarttaan sen metalliseen oveen. Hän itki. Hän ei kyennyt avaamaan jääkaapin ovea, ei kattamaan pöytää, ei edes menemään omin jaloin viereisen ruokahuoneen sohvalle lepäämään.

-          Äiti on vaan vähän väsynyt, isä kertoi, kun ajoimme äitiä katsomaan, ensin Kemin sairaalaan, sitten Oulun keskusmielisairaalaan.

Aina vain väsynyt.

Siihen loppuivat myös aprikoosit, ja kun joskus ostin niitä, ne muistuttivat koirille syötettäviä siankorvia, ja jäivät puoliksi suljetussa paketissa kuivumaan ruokakaapin perukoille.

Nyt avaan evääksi ostamani rasian. Sen päällä on tuoreuden takuuna kaksi kantta, nostettava ja revittävä. Rasiassa olevat aprikoosit ovat vaaleampia kuin muistin, pehmeämpiä, mutta yhtä tahmeita. Kun nostan yhden niistä katsoakseni sitä aurinkoa vasten, se tuo mieleeni raollaan olevat huulet. Ne ovat kuin äidin tyttöaikaisesta valokuvasta, jota suojannut lasi on vuosien mittaan rikkoutunut ja sirpaleetkin hävinneet.

Pienten enkelten kirkossa painan kaksi tuohusta hiekkapetiin. Joku on jättänyt viereiselle kivihyllylle sytkärin. Puristan silmäni kiinni ja painan, vaikka kaasusytyttimen käyttö on aina pelottanut minua. Liekki tarttuu toisen tuohuksen sydämeen. Puristan taas silmäni kiinni, painan. Siinä ne nyt palavat rinta rinnan.

Ehkä äidillä ei enää ole mitään sitä vastaan, että muistan häntäkin vääräuskoisten pyhäkössä.